Kaverit komppasivat, että luistelu on kuin pyörällä ajo, sen muistaa kyllä aika nopeasti.
Minä en muistanut. Olen kai tullut liian pelokkaaksi, kun tuntui, etten mitään uskalla tehdä. Ennen meni sirklaukset joka suuntaan ja joitakin pikku piruetteja. Nyt jo pelkästään eteenpäin meno tuntui hurjalta.
Tässä mun poseerauksia. Ne näyttää, että oltaisiin vauhdissa tai edes jonkin verran pro, mutta ei: nämä kuvat on rankasti poseerattuja!
Luistelutuokiostamme tuli huvittava muisto mieleen.. Nimittäin vietin yläasteella (joskus 90-luvun puolessa välissä) tuolla samaisella luistelukentällä tuntikausia talvisin. Ja se suuri syy tähän luisteluintoon oli meitä pari vuotta vanhempi nimeltä mainitsematon poika, joka nykyisin tunnetaan vähän kaikkialla pianistina. Olin tähän ihanaan poikaan ihan totaalisen rakastunut. Tämä nuoruuteni maatajärisyttävän suuri rakkaus pelasi jääkiekkoa kentällä joka päivä, ja meidän tyttölauma sitten vietti kentällä saman määrän tunteja vain siinä toivossa, että näkisi hänestä edes vilauksen. Saatika jos se vaikka moikkasi..
Oli se vaan niiiiiiin ihana.
Kunnon stalkkerit! :D :D :D
Rakkaudella,
Elisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos ihanista kommenteista!