perjantai 28. maaliskuuta 2014 | 18.20

Viikonloppu

Ihanan aurinkoinen ja keväinen viikonloppu, ahhh! Minun viikonloppuuni kuuluu tänä viikonloppuna oleellisesti pieni punainen Ferrari, skootteri, joka on jo yli 1,5 vuotta kököttänyt toimintakyvyttömänä tuossa rapun edessä.

Eilen sain aikaiseksi soitettua autonrassaajaserkulleni, että "et viittis kattoo josko mun mopoo sais enää ajokelpoiseksi". Serkkupoika haki mopon eilen pajalleen, ja tuomio tuli melko pian sen jälkeen: 

"Sen verra purkasin ja mittailin että cdi boxi on pimeenä ei anna puolalle sähköä joka sytyttäisi, kaiken lisäksi puola on halki. Sit on vielä kaasarin imukaula kokonaan kuivunu poikki. Ei ehkä kannata enää laittaa"
Muuta tuosta en tajunnut, kun että taitaa olla aika jättää hyvästit mun Ferrarille..
Kunnes tänään sitten tulikin viesti, että serkkupoika oli saanut kuin saanutkin mopon toimimaan. Ihme taikuri!!! Mun vanha kiinalainen ihmeprutku, jonka en enää uskonu liikahtavan koskaan. <3

Pakko oli käydä ostamassa uusi kypärä, kun vanha oli vahingossa jäänyt sinne mopon boksiin pariksi vuodeksi. Oli aikas homeessa, nam!
Ihanaa viikonloppua!
Rakkaudella,
Elisa

tiistai 25. maaliskuuta 2014 | 20.05

Piristystä elämään

Pikkuiljaa elämä alkaa voittaa, ja viimeisten viikkojen koettelemuksista ollaan päästy pahimman yli. Ei se suru lähde pois, eikä harmistus tai haikeuskaan, mutta nyt pystyy jo varovaisesti katsomaan tulevaisuuteen. Osaa jo iloita auringonpaisteesta ja leskenlehdistä, jotka puskevat maasta. Luonto syttyy eloon ja elämä jatkuu. Itku ei tule joka käänteessä.

Kyllä meidänkin vuoromme tulee.

Äitini on luonnollisesti ollut myös kovin harmissaan meidän puolesta, ja ehtihän hänkin jo pienen hetken iloita ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Kaiken tämän murheen keskeltä hän kertoi, että haluaisi viedä minut johonkin lämpimään viikoksi.

Ihanaa, sitä minä juuri tarvitsen! Pientä irtiottoa tästä arjesta. Pinnallistako? Saattaa olla, mutta reissu tulee kyllä just oikeaan rakoon. Jotain muuta ajateltavaa, joku ilon ja odotuksen aihe, aavistuksen lähemmäs kesää.


Niinpä me äitini kanssa varasimme tänään matkan Välimerelle, Rodokselle, johon lähdemme 18 yön kuluttua! Sää Rodoksella ei ole vielä tähän aikaan vuodesta helteinen, mutta keskilämpötilat parinkymmenen asteen tienoilla kelpaavat minulle. Ahh.

Kuva: Finnmatkat

Kuva: Finnmatkat

Kuva: Finnmatkat

Mies jää tällä kertaa kotiin kissavahdiksi, mutta onneksi me päästään sitten yhdessä parin kuukauden kuluttua reissuun. Kreikan saaristoon silloinkin, mutta so what!

I LOVE GREECE!

Rakkaudella,
Elisa


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014 | 11.25

Raskas viikko

Lämmin kiitos edelliseen kirjoitukseen kommentoineille, kiitos kauniista sanoistanne. Ja kiitos myös teille tutuille, jotka muita reittejä pitkin lähetitte surunvalittelunne ja tarjositte tukea. 

Takana on todella raskas viikko. Tunteet ovat heitelleet surusta suuttumukseen, vihasta väsymykseen ja epätoivosta epäuskoon. Miksi näin kävi? Miksi piti iloita asiasta? Onko tässä mitään järkeä? Joudummeko jälleen odottamaan puolitoista vuotta niitä kahta viivaa? Mitä tein väärin?

Itku on ollut herkässä ja väsymys on kova. Pikkuhiljaa itku on kuitenkin vähentynyt. Pikkuhiljaa olen yrittänyt saada ajatuksia käännettyä tulevaan. Aurinko paistaa, kevät etenee pienistä lumisateista huolimatta, kesä lähestyy. Ja niin lähestyy myös kesäloma. Kai sitä alitajuntaisesti yrittää etsiä jotain hyviä puolia tähän järkyttävään tilanteeseen: Saanpahan juoda viiniä Kreikassa. Eipähän tarvitse pelätä tzatzikin ja fetajuuston pastöroimattomuutta. Eipähän tarvitse pelätä raskausoireiden ja kuumuuden tuottamaa tuskaisuutta. Voinpahan huoleti syöda kalaa ja mereneläviä, ja sushia! (vaikken merenelävistä piittaakaan, niin saanpahan syödä niitä silti).

Kuitenkin mielessä pyörii pettymys.

Meistä ei tule tänäkään vuonna vanhempia.

Päivä kerrallaan.

Elisa

perjantai 14. maaliskuuta 2014 | 8.17

Elämän vuoristorata.

Viimeinen kuukausi on ollut aika hyvä esimerkki elämän vuoristoradasta. Radasta, joka heittää naisen ja hänen läheistensä tunteita sanoinkuvaamattomasta ilosta jäätävään tuskaan.

Reilu kuukausi sitten elämämme mullistui täysin. Aurinko paistoi omassa arjessamme kirkkaammin kuin keväinen taivaalta tuleva valopallo. Tuo ilo mullisti ihan kaiken. Teimme täysin odottamattoman positiivisen raskaustestin 9. helmikuuta.


Hyvin alkanut detox ja hotjoogaharrastus piti unohtaa heti alkutekijöihin (hotjooga on harrastus, jota ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana), mutta täysin uskomattomasta syystä. Me olimme vihdoin raskaana!! Puolentoista vuoden yrityksen jälkeen haaveemme oli toteutumassa!

Muistan sen aamun kuin eilisen. Olin muutaman päivän myöhässä, ja hyvin epäuskoisena aamulla viideltä päätin katsoa, olisiko kaappiin jäänyt yhtään testiä. Pulssini hakkasi kahtasataa, kun tikkuun ilmestyikin kaksi viivaa. Hieroin silmiäni uudelleen ja uudelleen uskomatta tulosta. Mies hämmentyi kun sunnuntaiaamuna viideltä vaimo tulee itkien makuuhuoneeseen heiluttamaan pienenpientä tikkua hänen kasvojensa eteen. Todelta se näytti ja hyvin epätodelta se tuntui.

Lähdin kaupungille ilmoittamaan hotjoogakurssin lopettamisesta, ja tulin kiireenvilkkaa kotiin digitaalisen, hienomman testin kanssa. En voinut edelleenkään uskoa pienen paperiliuskan sanomaa. Ja arvatkaapa se tunne, kun testin näyttöruutuun pamahti pienen hetken odottelun jälkeen teksti "Gravid / Raskaana / 2-3.

Varasin neuvolan, kerroin riemuissani lähimmille tilanteesta, iloitsin salaa töissä, haaveilin, pelkäsin ja jännitin. Keskustelin raskaana olevien ystävieni kanssa vaunuista, äitiyslomista, ihan kaikesta. Laskin, että laskettu aika koittaisi lokakuun puolivälissä. Varasin ensimmäisen ultran, ja kihisin ajatuksesta, että joutuisin odottamaan vauvamme sykkeen näkemistä aprillipäivään, ensimmäiseen huhtikuuta.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä juteltiin tunnin verran ihan kaikesta. Juteltiin miten prosessi etenee, mitä voin tehdä terveyteni ja lapsen terveyden edistämiseksi, mitä voin syödä, miten painoa hallitaan raskausaikana jne. Juteltiin, että ylipainoni vuoksi minun pitää käydä sokerirasitustesteissä jo raskauden alkumetreillä. Kerroin pienistä raskausajan vuodoista, jotka minua pelottivat. Ja minua lohdutettiin, että vuodot ovat ihan normaaleja. Sain ison pinon luettavaa mukaani.

Ostin vauvakirjan, johon oli tarkoitus aloittaa raskausmatkan täyttäminen. Ostin pienet vaaleanpunaiset Conversetossut. Ne olivat vaan niin suloiset, että edes niiden väri ei haitannut, oli meille sitten tulossa tyttö tai poika. Selasin neuvolakorttia ja hymyilin. Latasin kännykkääni applikaation, josta voi päivittäin seurata raskauden edistymistä.


Nautin raskausoireesta nimeltä rintojen arkuus. Ja odotin kovasti pahoinvointia ja oksennusta kylään. Vointini oli loistava, ja vielä viikonloppuna sain kannustusta siitä, että "ole vain onnellinen, jos selviät noin vähillä oireilla!"

Kuitenkin, koko menneen viikon mieltäni painoi edelleen jatkuva tiputteluvuoto vessassa käyntien yhteydessä. Soitin neuvolaan apua kysyäkseni ja nukuin huonosti asiaa ajatellessa. Vuoto muuttui rusehtavasta kirkkaaksi ja takaisin. Kaikki, keneltä kysyin komppasivat, että se on ihan normaalia, älä huoli.

Stressi kävi kuitenkin ylivoimaiseksi, ja varasin itselleni keskiviikoksi ajan yksityiselle lääkärille varhaisraskauden ultraan. Viikkoja oli tuolloin kasassa 9+4.

Jännitys pyöritti vatsalaukkuani umpisolmuun kun ajoin kesken päivän kohti lääkärikeskusta. Jostain syystä itku tuli jo silloin, mutta etsin sen positiivisen itseni kaiken jännityksen alta kun istahdin gynen penkkiin.

"Kohtu on laajentunut, tuolla näkyy sikiö!" ..Ja sitten hiljaisuus..

Se muutamien sekuntien mittainen hiljaisuus ja naisen intensiivinen ruudun tuijotus paljasti minulle sen, mitä olin pelännyt jo useamman päivän ajan. Sikiön koko vastasi viikkoja 6+2, eikä sydänääniä näkynyt.

Kirkas keskiviikko, ja vuoden kaunein kevätpäivä synkkeni.

Niin pyyhittiin hetkessä pois se ilo ja se unelma omasta lapsesta. Vielä ei ollut vauvan aika.

"Ajattele, että tämä on hyvä asia. Sinä tulit raskaaksi, se tarkoittaa, että voitte yrittää uudelleen."

Miten voisin juuri nyt ajatella, että tämä on hyvä asia? Joojoo, tiedän että iso osa raskauksista päättyy näin. Mutta ei se lohduta. Mikään ei lohduta. Tuntuu niin toivottomalta. Ei ole sanoja.


Kyynelten ja epäuskon keskellä yritän miettiä mitä nyt pitäisi tehdä. Jorvissa vietetty päivä ei tuonut muuta selvyyttä, kuin että pitää odottaa. Odottaa, että kohtu tyhjenee. Odottaa ensi viikon kontrolliin. Pitäisi käydä töissä, kun en sairauslomaakaan saanut. Mutta ei tästä oikein pysty ajatuksia tavalliseen arkeenkaan siirtämään.

Suljen pieneen laatikkoon pienelle vauvanalulle hankitut tavarat. Laitan sinne myös sen pienen testin, joka helmikuisena sunnuntaiaamuna mullisti elämämme hetkellisesti. En tiedä avataanko sitä laatikkoa enää koskaan. Mutta siellä se on, muisto pienestä kuukauden kestäneestä uskomattomasta onnen tunteesta.

Paluu arkeen koittaa. Mutta ei vielä. Nyt on surun aika.

Rakkaudella,
Elisa

tiistai 11. maaliskuuta 2014 | 15.40

10 kuvaa kesään: maaliskuu

Tämäkin kuva on jo viikon vanha, kuva on otettu maaliskuun ensimmäisenä maanantaina, 3.3.2014. Tuota maanantaita edelsi lämmin ja aurinkoinen viikonloppu. Maanantaiaamuna lunta tuli sitten useampi sentti. Ja se suli sitten yhtä nopeasti pois. Tästä kuvasta on kuitenkin kevät kaukana:

 
Taitaa olla talvisin kuva tähänasitisista..



Näyttää ihanasti siltä, että nyt on enää KOLME kuvaa kesään!! Ajatelkaas, näin se kevät ja kesä lähestyvät!

Rakkaudella,
Elisa

perjantai 7. maaliskuuta 2014 | 18.22

TGIF!

Onneksi on perjantai!

Tiedättehän sen tunteen, kun töissä on kiire, pomon jutut kiristää ja päivän päätteeksi takki on tyhjä? Sellainen on minun viikkoni ollut. Ja siitä johtuu tällä kertaa blogin uneliaisuus. Kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka, mutta olen vaan yksinkertaisesti ollut laiska. Kun tuijottaa koneen ruutua 8h päivässä ja käy kierroksilla, ei enää tee mieli avata konetta iltasella.

Kohta painun (kaupan kautta) kotiin ja yritän saada nämä kierrokset rauhottumaan. Viikonloppuun kuuluu rentoutumista, 8 -vuotissynttäreitä, ulkoilua ja mahdollisesti vähän käsitöitä. Ehkäpä saan aikaiseksi pari postausta tännekin :)


Chilikausikin on taas alkamassa. Talven yli talvehtineet kasvit ovat alkaneet kukkia jo vauhdilla. En tänä vuonna onnistunut tappamaan yhtään chiliä, joten olen aika fiiliksissä. Toivottavasti satoa tulee yhtä paljon kuin viime vuonnakin!!

Tällä viikolla chiliperheeseen liittyi myös kaksi uutta mielenkiintoista tulokasta! Chiliä ruukkuun ja toivottavasti lautaselle -blogin Jozpe mainosti blogissaan tyrkyllä olevia taimia. Luonnollisesti olin heti käsi ojossa, kun kyse on chileistä - ja kävin hakemassa taimet kotiin.

Kyseessä on pari vähän erikoisempaa lajiketta, ennestään meillä oli kotona 4 eri lajiketta. Pari uutukaista sopii joukkoon loistavasti.


Tässä vielä uusien tulokkaiden tiedot:

  • Aji Charapita (C. chinense) perun viidakosta pari vuotta sitten poimituista siemenistä kasvatettu villichili
  • Antillais Caribbean (C. chinense) caribialta kotoisin oleva habanero-tyyppinen lajike


Arvatkaas odottaako chilifani innolla millaista hedelmää nämä tekevät?!

Ihanaa viikonloppua!

Rakkaudella,
Elisa

Malli: Simple Grey Variant © Koodikielellä