Oloa helpottaa huomattavasti ulkona mollottava aurinko ja sen tuoma lämpö. Myös kevät on puhjennut kukkaan, valkovuokot, narsissit, sinivuokot, leskenlehdet värittävät luontoa ihanasti.
Ennen kuin palaan loppuihin Kreikkakertomuksiin (kuvat ovat edelleen setvimättä), niin tässä vähän tarinaa eiliseltä. Olin jälleen lähiösuunnistamassa, kuten pari viikkoa sitten. Tällä kertaa otimme vähän pitemmän reitin, kun viimeksi reitti oli niin kiva ja helppo.
Mutta eihän tällainen citykani tajunnut, että koko reitti menee metsässä kallioita ja suoalueita pitkin. Siellä sitten tarvottiin ja etsittiin rasteja. Oli niin ihana ilma, että metsässä tarpominenkin oli tosi virkistävää ja ihanaa. Ei haitannut vaikka varpaat vähän kastui tossujen upotessa suohon tai kun kompuroin itsekseni oksanpätkiin. Kyllä homma kuntoilusta käy!
Metsään metsään. |
Kuntooni nähden tuntui, että minä vain läähätin Koon perässä, kun hän ketterästi sinkoili metsässä paikasta toiseen. Suuri osa ajasta meni keskittyessä mihin astun - tunnetusti olen sellainen lasinilkka, jolla on aina nilkat nurin (Viimeksi taisi olla hääpäivämatkalla syyskuussa). Ehti sitä hiukan katsella ympärilleenkin...
Noh, jottei kaikki olisi niin ihanaa ja täydellistä, niin kyllähän minä lopulta tämän nilkkani romutin. Yhdennellätoista rastilla sammaleen sekaan oli kauniisti eksynyt kiven murikka, johon sitten astuin. Ja kyllä taas näin tähtiä pienen tovin, kun kipu viilsi nilkasta ihan polveen saakka. Hiphei.
Taisi tulla Koollekin pikku ahdistus, kun kartan mukaan matkaa lähimmälle tielle oli ainakin kilometri. Sain kuitenkin klonkattua itseni "maaliin", vaikkakin tuloksemme merkattiin keskeytyneeksi. Sattuneista syistä rastit 12-14 jäivät hakematta.
Seuraavalla kerralla sit tukevammat kengät mukaan...
Suunnistus on aika hauskaa, vaikka välillä se onkin ihan superärsyttävää! Toivottavasti jalalle ei pahemmin käynyt!
VastaaPoista