Saarihyppely: Amorgoksen helmiä

Huomenta!

Kello on vähän yli kuusi aamulla, kun tätä pikapikaa kirjoittelen tässä Pension Galanin ”terassilla”. Saarihyppelylomassa nämä aikaiset aamut ovat joskus must, koska lauttojen aikatauluihin ei tietenkään voi vaikuttaa.. Tänään matkaamme kohti Koufonissia, jossa olemme ainakin yhden yön.

Sitä ennen vielä pieni tovi taaksepäin..

Toissailtana edellisen postaukseni jälkeen lähdimme kohti Katapolan keskustaa, jossa tapasimme erään suomalaispariskunnan drinkkien merkeissä. Olimme vaihtaneet saarihyppelysuunnitelmia Facebookin Kreikka –ryhmässä, ja kun reitit osuivatkin yksiin, päätimme tehdä treffit. He olivat muuten ensimmäiset suomalaiset keneen olemme tällä saarella törmänneet; ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia on ihan pilvin pimein, mutta ei suomalaisia.

Anne ja Jyrki istuivat meidän kanssa pitkälle yli puolen yön, ja me vielä Harrin kanssa vähän pitempään. Taisi jo aamu sarastaa, kun lompsimme takaisin huoneeseen. Tulipahan laulettua lihavan kreikkalaismiehen kanssa vähän Mikis Theodorakista ja jortsuttua kreikkalaisen baarityöntekijän kanssa. Hauskaa oli!

Aamulla olikin sitten taas vähän erilainen olo. Koska illalla ruokailu oli jäänyt välistä myöhäisen lounaan vuoksi, oli nälkä ja mieliteot kovat. Niinpä edellispäivänä tekemämme päätös edullisesta, huoneeseen kannetusta aamiaisesta sai joutaa romukoppaan, ja marssimme rantakadulle aamiaiselle. Minä juusto-pekoni-tomaatti toastin ja jogurttia (+ sitä ihanaa tuorepuristettua mehua) ja Harri söi kreikkalaisen pekonipiiraan. Jo alkoi elämä voittaa!

Mietimme päivän ohjelmaa, ja koska tuuli niin kovasti, päädyimme mopovuokraan (pari tuntia myöhemmin, kun tunsimme olevamme jälleen ajokunnossa. Otimme mopot Thomasilta (samasta paikasta kuin edellisenäkin päivänä. Tänään suunnitelmissamme olisi lähteä kohti saaren pohjoisosaa ja Aegialin satamakylää.

Mopovuokraus ei ihan lähtenyt parhaalla tavalla käyntiin. Kun lähdimme vuokraamosta, emme päässeet kuin kilometrin verran eteenpäin, kunnes minun moponi sammui. Oletin että bensa loppui: bensa-asemalle olisi vielä puolisen kilometriä matkaa jyrkkään ylämäkeen. Sen sijaan, että olisimme taluttanut mopon, lähetin Harrin hakemaan siihen bensaa kanisterissa. Ja pienen tovin päästä valutimmekin tankkiin 1,5l menonestettä. Mutta eipä käynnistynyt kone, ei. Jouduimme siis (Harri joutui) rullaamaan ja taluttamaan mopon takaisin vuokraamoon. Siinä vaiheessa olimme jo vähällä luovuttaa, mutta sitten mopo saatiinkin käyntiin. Sammuminen oli seurausta siitä, että mopo oli juuri pesty, ja "sähköt" olivat kastuneet. Tai jotain. 

Noh, mopo saatiin käyntiin ja se palveli meitä varsin passelisti koko päivän.

Ajellessamme vuorille tuuli yltyi vielä entisestään, ja korkeuserot olivat jo vähän pelottavat. Jyrkkiä nousuja ja laskuja, ja välillä kävimme ihan pilvissä saakka. Harmi, ettei kameralla oikein saa ikuistettua sitä, kuinka korkealla sitä välillä ollaankaan.. Saaren korkein vuori on reilut 800m merenpinnan yläpuolella, ja kun tuo 800m on matkan varrella osittain suoraa jyrkännettä alas pikku pikku kaitein suojattua, niin voitte varmaan uskoa, että ajeltiin hissukseen, ja testattiin kyllä jarruja ihan tosissamme. Ihan huippasi välillä ajatus siitä että mitä jos...

Teimme välipysähdyksen jännän näköisellä liuskakivirannalla, mutta emme sitten jääneet siihen uimaan kovan tuulen takia. Ranta on nimeltään Agia Pavlos Beach, ja siitä on venekuljetus viereiselle Nikourian saarelle (asuttamaton saari, josta voi vaikka uida takaisin jos haluaa. Suloinen pieni paikka, jossa on myös pieni taverna. Ranta on siis suurta liuskottuneen näköistä kiveä, eli ei mikään ihan unelma jalanpohjille. Mutta kuulemma hyviä kämmenen kokoisi leipäkiviä siellä olisi ollut..

Pitstopin jälkeen ajoimme Aegialiin, joka kyllä valloitti heti ensi silmäyksellä. Pieni, romanttisen suloinen sinivalkoinen kylä, jossa oli leppoisan uinuva tunnelma. Pienet kalastajaveneet, kapeat valkoiset kujat ja valkoinen hiekkaranta antoivat oman mausteensa pieneen kylään. Melkein alkoi kaduttaa, ettemme olleet asuneet siellä.

Istuimme lounaalle To Limani ravintolaan, jonka pöydät oli aseteltu pienen kujan varteen, ja jossa oli paljon ruokailijoita. Ja emmepä ruokamme jälkeen ihmetelleet miksi: reissun paras ravintola siihen saakka. Söimme (TAAS) salaattia ja tzatzikia, pääruoaksi minä otin possusouvlakin ja Harri otti sea food risoton. Molemmat olivat erinomaisia annoksia! Juomaksi oli olutta, jääteetä ja vettä. Hinta 31,50€. Argh kun välillä harmittaa, että miksei Suomessa voi syödä ulkona tuolla hinnalla yhtä hyvin...

Oli meillä jälleen vähän ruokailuseuraakin. Raukat olivat niin laihoja, että olisi tehnyt mieleni viedä ne kaikki kotiin ruokittaviksi.

Lounaan jälkeen istuimme tovin rannalla ja ihailimme paikkaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli kyllä kahdesta satamakylästä se kotoisampi, hurmaavampi ja leppoisampi. Makuasioita tietysti, mutta minä kyllä ihastuin siihen ihan totaalisesti. Harmi, ettemme voineet jäädä sinne pitemmäksi aikaa.

Paluumatkalla ihailimme maisemia ja vähän taas pelkäsimme jyrkkiä ja mutkikkaita teitä. Tie oli selvästi huonommassa kunnossa kuin eteläsaaren tie, mistä lie johtuu... Sai olla skarppina koko ajan, ettei ajanut kuoppaan tai törmännyt vuohiin. Niitä nimittäin oli myös koko matkan varrella ihan älyttömästi. Niitä köllötteli keskellä tietä ja kiipeili jyrkillä kallioilla kuin vuorikiipeilijät konsanaan. Noh, niitähän ne taitaa ollakin.

Reissun viimeinen stoppi oli Hozoviotissiksen luostari. Se on melko lyhyen matkan päästä saaren pääkaupunki Chorasta ja ei sinne Katapolastakaan kovin pitkä matka ole. Kävelemään en lähtisi, silti aika jyrkkää on reitti suuntaan ja toiseen. Me kun mentiin mopoilla, päästiin tosi näppärästi ihan porteille saakka.

Luostari on auki arkisin 9-13 ja 17-19. Me olimme paikalla n. 17.30, mikä tuntui olevan varsin passeli ajankohta. Paikalla ei ollut paljoa väkeä, ja aurinkokaan ei paahtanut luostarille.

Nimittäin sinne kapuaminen oli aika trekki itsessään. Portaita oli useampi sata, ja hiki tuli niitä kavutessa. Mutta kyllä se kannatti!! Mikä ihmeellinen paikka - kuka ihme on edes voinut keksiä idean rakentaa tuollaisen luostarin kallion jyrkänteelle??

Tietojeni mukaan luostari on rakennettu 1088jKr. Se sijaisee jyrkällä kallionreunalla n. 300m merenpinnan yläpuolella ja on itsessään n 40m korkea (lähde: Greek Island Hopping 2009, Thomas Cook Publishing). Luostarissa on todella kapeat ja pikkuiset huoneet, ja portaat todella korkeat myös sisäpuolella. Siellä ei saanut kuvata, joten joudumme tyytymään näihin ulkopuolen kuviin.

Luostariin ei pääse ilman, että on pukeutunut "kunnioittavasti". Tarkoittaa, että olkapäät pitää olla peitettynä, ja naiset eivät saa tulla sisään housuissa/ shortseissa/ minihameessa. Myös miehiltä on shortsit kielletty. Luostarin sisäänkäynnillä jaetaan ronttosia, jotka voi tarpeen mukaan pukea päällensä. Minä olin varta vasten pukeutunut maximekkoon, joten sain ainoastaan puettavaksi hartiahuivin päälleni. Harrilla oli shortsit, joten hänen piti tunkea vanhat repaleiset farkut shortsien päälle.

Luostarissa asuu 4 munkkia, joista kaksi nähtiin. Toinen oli jotenkin tylyn oloinen, mutta toinen tarjoili luostarin ylimmässä huoneessa napsua ja vettä turisteille. siellä sitten skoolailtiin munkin kanssa ennen kuin lähdettiin kapuamaan alas päin. Adjektiivit eivät oikein riitä kuvaamaan sitä paikkaa. Se pitää itse nähdä ja kokea. Tuli lähes samanlainen tunne kuin pari vuotta sitten Meteoran luostarivisiitillä. Wau, wau ja wau!

Tämän jälkeen oli tarkoitus vielä pysähtyä katselemaan Choraa, mutta väsymys painoi jo - päätimme ajaa suoraan Katapolaan. Ilta otettiin iisisti, käytiin syömässä iltapalaa rantakadulla, ostimme lauttaliput tämänaamuiseen Express Skopelitis -lauttaan (7€/ lippu Koufonissille) ja painuimme maate.

Oli aika sanoa Amorgokselle hyvästit. Upea, ihanan loman aloituksen meille tarjonnut saari jätti aivan mahtavat muistot.

I <3 Amorgos!!