Lämmin kiitos edelliseen kirjoitukseen kommentoineille, kiitos kauniista sanoistanne. Ja kiitos myös teille tutuille, jotka muita reittejä pitkin lähetitte surunvalittelunne ja tarjositte tukea.
Takana on todella raskas viikko. Tunteet ovat heitelleet surusta suuttumukseen, vihasta väsymykseen ja epätoivosta epäuskoon. Miksi näin kävi? Miksi piti iloita asiasta? Onko tässä mitään järkeä? Joudummeko jälleen odottamaan puolitoista vuotta niitä kahta viivaa? Mitä tein väärin?
Itku on ollut herkässä ja väsymys on kova. Pikkuhiljaa itku on kuitenkin vähentynyt. Pikkuhiljaa olen yrittänyt saada ajatuksia käännettyä tulevaan. Aurinko paistaa, kevät etenee pienistä lumisateista huolimatta, kesä lähestyy. Ja niin lähestyy myös kesäloma. Kai sitä alitajuntaisesti yrittää etsiä jotain hyviä puolia tähän järkyttävään tilanteeseen: Saanpahan juoda viiniä Kreikassa. Eipähän tarvitse pelätä tzatzikin ja fetajuuston pastöroimattomuutta. Eipähän tarvitse pelätä raskausoireiden ja kuumuuden tuottamaa tuskaisuutta. Voinpahan huoleti syöda kalaa ja mereneläviä, ja sushia! (vaikken merenelävistä piittaakaan, niin saanpahan syödä niitä silti).
Kuitenkin mielessä pyörii pettymys.
Meistä ei tule tänäkään vuonna vanhempia.
Päivä kerrallaan.
Elisa
Luin edellisen postauksesi vasta nyt. Otan osaa suruunne. Toivottavasti elämän valo vielä löytyy sydämeesi ja saatte vielä joku päivä sen oman käärön syliin.
VastaaPoistaVoi ei, minäkin luin tämän ja edellisen postauksesi vasta äsken. Tuli ihan tippa linssiin - elämä on välillä niin epäreilua! :( Voimia ja jaksamista teille! <3
VastaaPoista