Elämän vuoristorata.

Viimeinen kuukausi on ollut aika hyvä esimerkki elämän vuoristoradasta. Radasta, joka heittää naisen ja hänen läheistensä tunteita sanoinkuvaamattomasta ilosta jäätävään tuskaan.

Reilu kuukausi sitten elämämme mullistui täysin. Aurinko paistoi omassa arjessamme kirkkaammin kuin keväinen taivaalta tuleva valopallo. Tuo ilo mullisti ihan kaiken. Teimme täysin odottamattoman positiivisen raskaustestin 9. helmikuuta.

Hyvin alkanut detox ja hotjoogaharrastus piti unohtaa heti alkutekijöihin (hotjooga on harrastus, jota ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana), mutta täysin uskomattomasta syystä. Me olimme vihdoin raskaana!! Puolentoista vuoden yrityksen jälkeen haaveemme oli toteutumassa!

Muistan sen aamun kuin eilisen. Olin muutaman päivän myöhässä, ja hyvin epäuskoisena aamulla viideltä päätin katsoa, olisiko kaappiin jäänyt yhtään testiä. Pulssini hakkasi kahtasataa, kun tikkuun ilmestyikin kaksi viivaa. Hieroin silmiäni uudelleen ja uudelleen uskomatta tulosta. Mies hämmentyi kun sunnuntaiaamuna viideltä vaimo tulee itkien makuuhuoneeseen heiluttamaan pienenpientä tikkua hänen kasvojensa eteen. Todelta se näytti ja hyvin epätodelta se tuntui.

Lähdin kaupungille ilmoittamaan hotjoogakurssin lopettamisesta, ja tulin kiireenvilkkaa kotiin digitaalisen, hienomman testin kanssa. En voinut edelleenkään uskoa pienen paperiliuskan sanomaa. Ja arvatkaapa se tunne, kun testin näyttöruutuun pamahti pienen hetken odottelun jälkeen teksti "Gravid / Raskaana / 2-3.

Varasin neuvolan, kerroin riemuissani lähimmille tilanteesta, iloitsin salaa töissä, haaveilin, pelkäsin ja jännitin. Keskustelin raskaana olevien ystävieni kanssa vaunuista, äitiyslomista, ihan kaikesta. Laskin, että laskettu aika koittaisi lokakuun puolivälissä. Varasin ensimmäisen ultran, ja kihisin ajatuksesta, että joutuisin odottamaan vauvamme sykkeen näkemistä aprillipäivään, ensimmäiseen huhtikuuta.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä juteltiin tunnin verran ihan kaikesta. Juteltiin miten prosessi etenee, mitä voin tehdä terveyteni ja lapsen terveyden edistämiseksi, mitä voin syödä, miten painoa hallitaan raskausaikana jne. Juteltiin, että ylipainoni vuoksi minun pitää käydä sokerirasitustesteissä jo raskauden alkumetreillä. Kerroin pienistä raskausajan vuodoista, jotka minua pelottivat. Ja minua lohdutettiin, että vuodot ovat ihan normaaleja. Sain ison pinon luettavaa mukaani.

Ostin vauvakirjan, johon oli tarkoitus aloittaa raskausmatkan täyttäminen. Ostin pienet vaaleanpunaiset Conversetossut. Ne olivat vaan niin suloiset, että edes niiden väri ei haitannut, oli meille sitten tulossa tyttö tai poika. Selasin neuvolakorttia ja hymyilin. Latasin kännykkääni applikaation, josta voi päivittäin seurata raskauden edistymistä.

Nautin raskausoireesta nimeltä rintojen arkuus. Ja odotin kovasti pahoinvointia ja oksennusta kylään. Vointini oli loistava, ja vielä viikonloppuna sain kannustusta siitä, että "ole vain onnellinen, jos selviät noin vähillä oireilla!"

Kuitenkin, koko menneen viikon mieltäni painoi edelleen jatkuva tiputteluvuoto vessassa käyntien yhteydessä. Soitin neuvolaan apua kysyäkseni ja nukuin huonosti asiaa ajatellessa. Vuoto muuttui rusehtavasta kirkkaaksi ja takaisin. Kaikki, keneltä kysyin komppasivat, että se on ihan normaalia, älä huoli.

Stressi kävi kuitenkin ylivoimaiseksi, ja varasin itselleni keskiviikoksi ajan yksityiselle lääkärille varhaisraskauden ultraan. Viikkoja oli tuolloin kasassa 9+4.

Jännitys pyöritti vatsalaukkuani umpisolmuun kun ajoin kesken päivän kohti lääkärikeskusta. Jostain syystä itku tuli jo silloin, mutta etsin sen positiivisen itseni kaiken jännityksen alta kun istahdin gynen penkkiin.

"Kohtu on laajentunut, tuolla näkyy sikiö!" ..Ja sitten hiljaisuus..

Se muutamien sekuntien mittainen hiljaisuus ja naisen intensiivinen ruudun tuijotus paljasti minulle sen, mitä olin pelännyt jo useamman päivän ajan. Sikiön koko vastasi viikkoja 6+2, eikä sydänääniä näkynyt.

Kirkas keskiviikko, ja vuoden kaunein kevätpäivä synkkeni.

Niin pyyhittiin hetkessä pois se ilo ja se unelma omasta lapsesta. Vielä ei ollut vauvan aika.

"Ajattele, että tämä on hyvä asia. Sinä tulit raskaaksi, se tarkoittaa, että voitte yrittää uudelleen."

Miten voisin juuri nyt ajatella, että tämä on hyvä asia? Joojoo, tiedän että iso osa raskauksista päättyy näin. Mutta ei se lohduta. Mikään ei lohduta. Tuntuu niin toivottomalta. Ei ole sanoja.

Kyynelten ja epäuskon keskellä yritän miettiä mitä nyt pitäisi tehdä. Jorvissa vietetty päivä ei tuonut muuta selvyyttä, kuin että pitää odottaa. Odottaa, että kohtu tyhjenee. Odottaa ensi viikon kontrolliin. Pitäisi käydä töissä, kun en sairauslomaakaan saanut. Mutta ei tästä oikein pysty ajatuksia tavalliseen arkeenkaan siirtämään.

Suljen pieneen laatikkoon pienelle vauvanalulle hankitut tavarat. Laitan sinne myös sen pienen testin, joka helmikuisena sunnuntaiaamuna mullisti elämämme hetkellisesti. En tiedä avataanko sitä laatikkoa enää koskaan. Mutta siellä se on, muisto pienestä kuukauden kestäneestä uskomattomasta onnen tunteesta.

Paluu arkeen koittaa. Mutta ei vielä. Nyt on surun aika.

Rakkaudella,
Elisa