20 vuotta

20 vuotta sitten ehkä nuoruuteni suurin idoli päätti päivänsä. 13-vuotias Elisa vuodatti krokotiilinkyyneliä, kun suru-uutinen kulkeutui myös tänne Suomeen - parin päivän viiveellä muistaakseni. Ei ollut silloin vielä somea, jonka kautta uutiset leviävät sekunneissa ja minuuteissa.

13-vuotiaan elämässä tunteet olivat aika isoja. Ja musiikki, joka iski tajuntaan ja mullisti maailman, oli suhteellisen iso juttu. Minulle se isoin juttu oli lyhyen NKOTB "fanituksen" jälkeen Nirvana. Ei ollut muuta musiikkia. Katsoin kuinka kaunis mies Kurt oli ja unelmoin pääseväni joskus näkemään hänet ja Nirvanan livenä. Kunnes tuolloin huhtikuussa tuli uutinen, että ei tarvitse enää haaveilla.

Levyt sieltä 90-luvun puolivälistä ovat edelleen hyllyssäni. Niitä on soitettu satoja tunteja, ja soivat vastaisuudessakin. Ei enää päivittäin tai viikoittain, ei enää edes kuukausittain. Ehkä pari kertaa vuodessa. Mutta siellä ne ovat, valmiina levysoittimeen, kun siltä tuntuu.

Näin iän myötä en luonnollisesti suhtaudu bändiin ja sen keulakuvaan yhtä intohimoisesti, mutta voi veljet mitä muistoja nämä tuovat tullessaan.. Voi sitä teini-iän angstia!! Muistan, että melkein sytytin huoneeni palamaan, kun kyhäsin jonkun alttarinkaltaisen rakennelman huoneeseeni kun Kurtin kuolemasta oli kulunut vuosi. Päätin, että kynttilää pitää polttaa koko päivä hänen kunniakseen. Onneksi isä löysi kynttilän, joka oli kuulemma iskenyt 15 -senttistä lieskaa..

Sain sapiskaa, ehkä ihan aiheesta. Mutta ihan hyvä syy minulla silloin mielestäni oli.

Pitäisi varmaan kaivaa kellarista se nippu leikekirjoja joita kyseisestä bändistä kasasin.. Sinne kopioitiin äidin työpaikalla lehtileikkeitä, leikeltiin salaa kirjaston kirjasta kuvia (!) ja piirreltiin erivärisin tussein sydämiä. :D :D :D

Kuva/ maalaus: Lora Zombie

Kaikesta huolimatta maailma menetti 20 vuotta sitten poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon. Muusikon, joka onnistui luomaan täysin oman soundinsa ja mylläsi musiikkimaailmaa.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että siitä on kulunut jo 20 vuotta. Kaikki ne muistot ja tunteet ovat edelleen niin kirkkaina mielessäni. 20 vuotta - huhhuh.

Grunge oli minun nuoruuteni kuumin musagenre. Ja Nirvana oli minun nuoruuteni suurin bändi. Ja Kurt oli minun suurin idolini.

Rest in Peace Kurt.

Rakkaudella,
Elisa

Chilinkasvatus on äijien hommaa?

Kuulin taannoin jonkun sanovan, että chilin kasvatus on äijien hommaa. Ja yksi "chilimiehen" puoliso huomautti, että taidan olla aikamoinen vähemmistö chilinkasvattajissa. Hoomoilasena asiaa sitten mietin, että miksi näin on? Eikö chilit sitten kiinnosta naisia? Kyllähän naiset kasvattaa vaikka mitä kasveja, ja kyllä vissiin useimmiten naiset on ne, jotka yhdistetään kukkapenkkejä kaivamaan, eikö niin?

Johtuuko tämän harrastuksen "äijämäisyys" chilien tulisuudesta? Vai johtuuko se siitä, että näillä kasveilla voi hifistellä ja päteä ihan rajattomasti? Voi rakennella mitä erilaisempia vesikastelujärjestelmiä, mittailla eri ravinteiden ja multien vaikutuksia, kasvattaa bonsai-puun mallisia chilikasveja... Mikä tekee hommasta niin miehistä?

Nojoo, pakko sanoa, että olen törmännyt tässä useamman vuoden chilinkasvatusharrastukseni aikana pääasiassa mieskasvattajiin. Enemmän tai vähemmän aktiivisiin sellaisiin. Hyvin harvaan naiseen.

Liityin vuosi sitten Chiliyhdistykseen (kannatusjäsenenä), ja eilen paukahti postista yhdistyksen uusin jäsenlehti, jota lueskeltiin kissan kanssa töiden jälkeen. Lehden lopussa oli artikkeli chilivaimon tilityksestä, ja kuinka chiliharrastus valtaa heidän kotinsa jo joulukuussa. Kiva ja positiivinen artikkeli se oli, mutta taas jotenkin tuli sellainen olo, että miksei tämä voisi muka olla naistenkin harrastus? Häh?

No oli tai ei, niin minun harrastukseni se on ollut jo pitkään. Ja tulee olemaankin! En tosin ole mikään hifistelijä näiden kanssa, vaan aika vähällä hoidolla ne ovat selvinneet. Mutta aina se vaan on yhtä ihanaa huomata kun kukasta alkaa kasvaa raakile, ja siitä kypsyä hedelmä. On niin ihanaa nähdä, kun satoa alkaa tulla, ja alkaa miettiä mitä siitä tekisi..

Joskus kasvit kuitenkin unohtuvat oman onnensa nojaan, ja meinaa tulla vahinkoja. Onneksi pieni tippa vettä korjaa tilanteen :)

Se siitä tilityksestä, nyt asiaan!

Meillä on taas chilikausi alkanut. Maaliskuun alussa saadut taimet ovat saaneet isommat elintilat (ylläolevassa kuvassa se on vielä taimiastiassa), ja myös muut talven yli selvinneet chilit ovat saaneet tuoretta multaa juurtensa ympärille. Aika hyvä saldo, kaikista talvehtineista chileistä vain yksi ei jaksanut talven yli!

Kaikki kasvit kukoistavat jo, ihania eri sävyn vihreitä lehtiä puskee joka kasvista. Ja suurin osa kukkiikin jo! Oi hyvä chilin valtias, anna meille tänäkin vuonna hyvä sato! 

Kännykkäkuva

Kännykkäkuva

Hyvästä sadosta enteilee se, että ensimmäiset chilit ovat jo alkaneet tehdä tuloaan. Aika ylläri oli huomata, että ensimmäinen hedelmä on tekeytymässä jo maaliskuun lopulla - jes!

Vuoden ensimmäinen! 

Tulisia ruokahetkiä odotellessa...

Rakkaudella,
Elisa

Jaa mikä Ferrari?

Mulla on mopo. Mopo, jonka ostin pilkkahintaan huuto.netistä muutama vuosi sitten, itselleni 30 -vuotissynttärilahjaksi. Ikinä en ollut mopolla ajanut, mutta päätin, että se olisi kiva.

Ja niinpä minä sitten kolmekymppisenä surrasin mun pikku mopollani pitkin lähiön katuja hiukset hulmuten. Piskuinen kiinamopo sai nimekseen Ferrari, oli se sen verran hienon punainen! <3

Kuten jo viikonlopun postauksessa kerroin, Ferrari alkaa olla aika väsynyt. Starttimoottori (?) on rikki, joku imukaula on puhki, akku on kaput, pakoputki lähes puhkiruostunut jne. Mutta vielä se potkii, serkkupoika käytti liimaa ja jesaria. Tai jotain. En tiedä miten se on mahdollista, mutta vielä se kulkee - ja meinaan iloita siitä jokikisen kilometrin, jonka se vielä jaksaa. Niitä ei välttämättä ole montaa jäljellä, mutta jokaisesta otetaan taatusti ilo ja vauhti irti.

Surrur ja mopokesä odottaa! Niin kauan kun pikku Ferrari vaan jaksaa puskea.
<3

Rakkaudella,
Elisa

Aprillia, aprillia!

Huvituksen ja höynäytyksen päivä. Mielessä sekavat tunteet. Iloa ja surua. Kuten jo monen monta viikkoa. Onneksi nykyään jo enemmän iloa. Kevät on alkanut ja lomakin lähestyy - jes enää 11 yötä meidän reissuun!

Tänään kl 8.30 piti olla se päivä, kun kuulemme pienokaisemme sykkeet ensimmäisen kerran. Nauroimme, että ultraava sairaanhoitaja/ lääkäri voi vitsailla mitä vaan, sanoa että siellä on kaksoset tai jotain. Ja huutaa perään "aprillia!".

Mutta ei. Elämä huusi meille aprillia jo muutama viikko sitten. Vaikka ajatukset ovatkin jo pitkälti yli tuon kamalan kaksviikkoisen, niin nämä tällaiset päivät muistuttavat siitä, mitä meillä olisi voinut olla. Onneksi seuraavaan "tällaiseen päivään" on useampi kuukausi. Ja kesä välissä. Tiedän, että lokakuun kymmenes päivä on jo nyt painunut elämäämme ikuisesti päiväksi, jolloin piti olla se h-hetki. Se laskettu aika.

*Kuva*

Tänä aprillipäivänä voisin juoda kuravettä ja syödä silliä, jos saisin sillä fysiikan lait muutettua. Mutta koska se taitaa olla mahdotonta, päädyn miettimään jotai metkoja aprillipiloja, joita voisin toteuttaa.

Onko sinua huijattu kunnolla? Mikä on kaikkein mieleenpainuvin aprillipilasi? Oletko onnistunut höynäyttämään jonkun ihan kunnolla?

Älkäähän tulko höynäytetyiksi!

Rakkaudella,
Elisa