Joku ikävä kommentti on saanut minut ajattelemaan, mitä oikeasti haluan täällä blogissa jakaa. Muuttaakko blogi kokonaan pinnalliseksi kivojen arkiasioiden jakamiseksi, vai jatkanko omia tekstejäni fiilispohjalta ihan sinne elämäni tärkeimpiin asioihin? Kestänkö kuulla ikävyyksiä asioista, jotka ovat minulle niin tärkeitä tai niin vaikeita? Eivätkö koulukiusatun haavat ole vieläkään kunnolla parantuneet, kun yksi poikkisana saa minut tuntemaan itseni jälleen 11 -vuotiaaksi ylipainoiseksi hissukaksi, joka sai kuulla haukkuja ja törkeyksiä ja supinaa selän takana monta vuotta? Epävarmuus kaikkeen nostaa päätään kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kannattiko laittaa oma naamansa blogiin? Kannattiko kirjoittaa iloista ja suruista, joista jotkut anonyymit saavat kivaa aihetta sanoa pahasti?
Päätin rohkaistua. Yrittää unohtaa ikävät kommentit. Yrittää pysyä positiivisena.
Jossei sinulla ole muuta asiaa ja tekemistä kuin yrittää pahoittaa toisen mieltä, painu jonnekin muualle. Täällä sinua ei kaivata.
***
Palataan taaksepäin kesämme mahtavimpaan reissuun, Kreikkaan, jossa saarihyppelimme pari viikkoa heinäkuussa. Postailinkin lomasta ahkerasti, yltiöpositiiviseen sävyyn. Peitin faktan, että lomalla sattui jälleen uusi romahdus, uusi suru, uusi keskenmeno. Vaikken ollut positiivista testiä tehnytkään, niin oireet siihen todella vahvasti viittasivat. Olin siitä aivan varma; tihutteluvuoto, rintojen arkuus, lisää tihuttelua, ja sitten "hulahdus".
Olimme supermarketissa, kun tunsin sen valtavan hulahduksen ja lämmön housuissani. Onneksi oli mustat "keskenmenohousut". Kysyin kaupasta, olisiko heillä vessaa, ja minut ohjattiin alakertaan siisteihin wc -tiloihin. Ja siellä sitten itkien putsasin ja kokosin itseni, ennen kuin palasin ylös kertomaan miehelle uutiset. Palasimme huoneeseen, jossa itkien pesin nyrkkipyykillä vaatteeni ja jossa yritin kuroa itseni kasaan.
 |
| ** Kuva ** |
Jatkoimme lomaa normaalisti ja yritimme ottaa kaiken ilon irti. Ja annoimme viinin huoleti virrata.
Lomaltapaluun jälkeen soitin Jorviin, josko jälkitutkimuksille olisi tarvetta. Ei ollut. Parasta olisi jatkaa elämää normaalisti.
Ja niin me jatkoimme. En puhunut keskenmenosta juuri kenellekään, se ei ollut yhtä suuri shokki ja järkytys kuin edellinen oli ollut. Tämä oli tullut luonnollisesti ulos ennen kuin olimme edes saaneet varmuutta raskaudesta. Ennen kuin olimme edes ehtineet riemuita aiheesta.
Yritin unohtaa asian.
***
Kunnes muutama viikko sitten testasin ovulaatiota. Testiin ilmestyi kontrolliviivaa nopeammin todella tumma viiva. Naurahdin, että nyt taitaa olla otollinen ajankohta, en ollut koskaan aikaisemmin saanut niin tummaa viivaa ovulaatiotestiin. En sitten edes lähelle.
Asia jäi painamaan mieltä, ja seuraavana päivänä googlettelin aiheesta lisää. Ja monilla keskustelupalstoilla toistui samat kommentit: ovulaatiotesti oli reagoinut raskaushormoniin, ovulaatiotesti oli näyttänyt raskauden.
Niinpä löysin itseni työpäivän jälkeen apteekissa jonottamassa digitestin kanssa, ja ampaisin kotiin testaamaan.
Laskin ja ynnäsin päivämääriä heinäkuiseen verenvuotoon, ja tuo 3+ ei vaan millään stemmannut päivämäärien kanssa. Ei sitten ollenkaan.
En osannut iloita asiasta, vaan lähinnä jäätävän sekaisin ajatuksin pyörittelin asiaa mielessäni. Ainoa järkevä syy oli se, että kohtuuni olisi jäänyt heinäkuisesta keskenmenosta jotain raskausmateriaalia, joka pitäisi hormoonia yllä.
Soitin neuvolaan ja kysyin neuvoa. En saanut muuta neuvoa, kuin että "varataan sinulle syyskuulle neuvola-aika". Yritin jakaa epäilykseni puhelimessa olevalle naiselle, mutta hän vaan tsemppasi ja toivotti tervetulleeksi syyskuussa.
Muutamia päiviä vielä pyörittelin asiaa mielessäni, kunnes en enää kestänyt - olin menettää järkeni jännityksestä, kauhusta ja salaa pilkottavasta onnen tunteesta. Varasin ajan vielä samalle iltapäivälle varhaisraskauden ultraan. Halusin tietää missä mennään, halusin saada mielenrauhan.
Ja kun Diacorissa ultraava gynegologi sanoi sanat "en minä tiedä, mikä se verenvuoto on ollut, mutta kyllä täällä on ihan elävä sikiö", en tiennyt miten päin olisin ollut. Kysyin "sykkiikö sen sydän?". En siinä hämmennyksessä näköjään osannut yhdistää yksi + yksi, että "elävä sikiö" = sykkivä sydän.
Gyne käänsi ruudun minulle, ja näin ruudusta jotain täysin ihmeellistä: pienen pieni ihmisen muotoinen olento, joka heilui ja liikkui niin pirusti. Sehän näytti jo ihan ihmiseltä!
Ja kun gyne sanoi mitan olevan jo yli viisi senttimetriä, ja että listojen mukaan ollaan jo noin 12. viikon tietämillä, meinasin pudota penkiltä.
Menikö ensimmäinen kolmannes ohi aivan tietämättämme?
Tästä alkoikin vauhdikas rumba: sain vielä samalle viikolle ensimmäisen neuvolakäynnin ja nt ultrakin tehtiin jo seuraavana päivänä.
Vaikka olemme tienneet asiasta jo useamman tovin, olen edelleen täysin pökerryksissä ajatuksesta.
Jos kaikki menee hyvin, niin meille tulee helmikuussa vauva <3 <3 <3
